Bangkok, mon amour.

Vähän joitain kuvia matkan varrelta:

1. luokka ja ne tärkeimmät.

Ruokamyrkytyksen hinta: 800 bahtia (safkat oli tosin kahdelle).

Miksi ne kalat on pöydällä? Älä pidä kaloja pöydällä. Ota ne pois.

Ennen auringonlaskua Bunakenilla oli ihan sinistä ja seesteistä.

Oli myös paljon kivoja ihmisiä. Bunakenilla tauko sukellusten välissä. 

Gili oli sitä paratiisisaariosastoa.

Mun koti Gerupukissa. Riippumatossa voi helposti viettää kahdeksankin tuntia.

Skootterilla pääsi rannoille, joilla ei ole muita.

Minä vahingossa koko matkan shortseissa laivan kannella. Seuraavana päivänä tämä oli ihme kyllä ruskeaa ja ihokin pysyi paikallaan.

Pakollinen auringonnousu. Itseasiassa enemmänkin usvaa viidakon yllä, kaunista yhtäkaikki.

Turisteja. Tää poseeraaminen oli tokan, ehkä vielä kolmannenkin pyynnön kohdalla hauskaa. Kolmaskymmeneskolmas ei enää niin naurattanut.

Ja niitä temppeleitä.

Buddha.

Kärpästen herra.

Ja lopuksi maailmankaikkeuden upein asia: värivalaistu ja vilkkuva KARAOKEAUTO. Mä haluan tällaisen stadiin.

Nyt olen takaisin lähtöpisteessä, eli Bangkokissa. Matka tänne kesti kauan, noin 30 tuntia. Ensin bussilla Yogyakartasta Jakartaan 14 tuntia, jonka jälkeen odotin lentokentällä klo 06.30-16.45. Voisi sitä kai aikansa paremminkin viettää ja mä olen aika saletti että ton olisi saanut järjestettyä jotenkin järkevämmin, mutta ei ole niin tarkkaa. Kuuntelin paljon musiikkia ja mietiskelin. 

Minä niin pidän Bangkokista. Olen sen kai jo sanonutkin. Tämä on nyt viides kertani täällä, joskin nämä viisi kertaa jakautuvat vain kahdelle eri reissulle. Kikkailu ja sekoilu ja säätö on hauskaa, ja ah mitä tarinoita syntyykään, mutta välillä toimivat suurkaupungit on se juttu. Lentokentältä pääsi helposti bussilla ja metrolla hotellille, enkä mä herätä ihmisissä minkäänlaista reaktiota. Valitsin taas hotellin jossa on uima-allas, mutta tällä kertaa eri alueella - en mä siellä Khao Sanilla mitään tee. Hotelli on enimmäkseen täynnä eläköityviä miehiä. Mitäköhän he täältä hakevat? Ehkä hekin vain niin pitävät Bangkokista? Khao San kai on backpacker-osastoa, täällä on nyt sitten edustettuna se toisenlainen Thaimaa-turismi (oli tosin edellisessäkin hotellissa eräs öinen välikohtaus samana yönä kun pidin päätä vessanpöntössä, kerron siitä joskus). Tänä aamupäivänä olen nähnyt täällä hotellilla ainakin kolme vanhaa miestä joita eskortoi nuori thaipoika. En mä halua olla ennakkoluuloinen, mutta..? Vai olenko mä vaan? Liikaa ajatuksia, tulee oikosulku. Sitä varten ois kai hyvä matkustaa seurassa, että voisi käydä kaikenlaiset prostituutio-, seksuaalisuus-, valta-, vapaus-, turismi-, länsimaat-, ym. ym. keskustelut heti jonkun kanssa. Assdfghklvkurdf. 

Seuraavat päivät aion hukata itseni ihmisvilinään, lukea uima-altaalla, ajaa skytrainilla, syödä hyvin (myös seafoodia), seota ostoskeskuksissa ja juoda itseni seitinohueen viskillä ja dry martineilla pilvenpiirtäjien katoilla.

***

Jk.

Sanovat, ettei raha tuo onnea. Enpä nyt tiedä. Tällä hetkellä istun siinä seitinohuessa, 55. kerroksessa, edessäni whisky sour (no okka, toinen) ja pilvenpiirtäjien taa punaisena laskeva aurinko. Takana hillitöntä shopautusta. Ella neuvoi järjettömään kolmen rakennuksen kuuteen kerrokseen levittäytyvään retail/wholesale -kompleksiin. Sieltä saa kaiken. Ihan kaiken. Miksi en muka tarvitsisi erivärisiä piilareita, esim? Aloitin projektin tänään, jatkan huomenna. Joten toistan itseäni: olisin niin hyvä rikas. 

Ja Bangkok, ah!

Veturi, taksi, valtamerilaiva

Luvassa pari huonoa selfietä, ja sitten sitä matkustamisen raportointia. Mä päivitän tätä puhelimella, ei mitään hajua miltä lopputulos näyttää selaimessa. Että anteeksi te, joita kiinnostaa sellaiset. 

Olen taittanut tällä kertaa monet välit lentäen. Sen lisäksi, että se on epäekologista ja pelottavaa, on siinä sekin huono puoli, etten oikein ymmärrä, missä olen, jos tajuatte. Kaipasin matkustamisen tunnetta, ja koska aikaa on, päätin lentämisen sijaan tulla Yogyakartaan maitse. 

Veeran (sata pusua rakas vielä, ja synttärionnea, oon ihan tyhmä kun en ollut siellä) kanssa puhuttiin, että kaikista jutuista on aina eniten fiiliksissä kun ne on alkamassa ja mistään ei tiedä vielä mitään. Matkustamisessa, ihan siinä fyysisessä siirtymisessä, on aina se keskeneräisyyden ja mahdollisuuksien tuntu, että on menossa kohti jotakin, muttei tiedä mitä. Tälläkin reissulla olen monta kertaa harmikseni todennut, että ollaan jo perillä - niin mielelläni katselisin vaihtuvia maisemia popittaen jotakin oman elämäni montaasijakso -musiikkia. 

No ehkä meni taas vähän liioitteluksi se, paljonko kannattaa matkustaa kerralla. Tuntui, että johan tässä on istuttu äässillään, nyt voi suorittaa pari päivää. Lisäksi musta on järkevämpää taittaa matkaa kerralla paljon ja sitten voi taas halutessaan olla pidempään paikallaan. 

Ma-aamuna sain skootterikyydin Gerupukista Kuta Lombokille, josta otin shuttle-bussin Lembarin satamaan, ja sieltä laivan Balille. Kas näin:

Laivamatka kesti n. 5,5 tuntia, sen jälkeen jäin yöksi Padangbaihin. 

Tiistaiaamuna otin ensin yhden auton Denpasariin. Se ajoi Ubudin kautta, että tulipahan sekin melkein nähtyä. Se on se Eat, pray, love -mesta, valitettavasti en törmännyt Javieriin. 

Denpasarissa piti vaihtaa asemaa, bemolla. Mietin, kuinka paljon aikaa meneekään niihin lyhyisiin siirtymiin ja odottamiseen, jota ei oikeastaan edes lasketa. Toisesta terminaalista uuteen bussiin ja Balin läpi Gilimanukiin, läntiseen satamaan. Nämä välit meni esim. näin (ekaks bemo, sitten Gilimanukin bussi):

Tää jäbä puhui englantia, joten matka meni joutuisasti. Olen muutenkin vilpittömän haltioissani siitä, miten siistejä ihmiset on. Sitä ei kai muista ennen kuin on riippuvainen muiden hyväntahtoisuudesta. Varsinkin siirtyessä paikasta toiseen mä olen törmännyt uskomattoman kivoihin tyyppeihin. Onko kaikki vaan niin kivoja, en tiedä, mutta ihania juttuja. Tää tyyppi osti mulle matkalla bataatin, hedelmiä ja jonkun energiajuoman - varmaan ihan viisas veto, ehkä meiningistä jo huokui sellainen matala verensokeri. Ja kertoi paljon Balista ja etenkin turismin vaikutuksista, näytti mitkä on viimeisiä riisipeltoja, selitti, miksei makeaa vettä enää oikein ole ("mutta ehkä me voidaan kylpeä niissä uima-altaissa"), ja höpisi menemään paljon kaikkea. Samassa bussissa joku kuljetti kaloja, jollakulla oli verkkokassissa kana ja tipuja. Mä fiilistelin menemään. 

Balin läpi autoiltuani otin lautan Gilimanukista Javan puolelle. Se oli tällainen:

Olin perillä Javan itäisimmällä juna-asemalla n. klo 17.30 (kello hyppäsi tunnilla taaksepäin) ja odotin klo 22 lähtevää junaa lähinnä nettikahvilassa ja tötöilemällä ainoaa tietä ees-taas. 

Nyt kello on viisi tiistai-keskiviikko -välisenä yönä ja olen Surabayassa. Täällä haisee hiki, mutta se on luultavasti minun. Edellinen juna saapui hetki sitten, seuraava lähtee seitsemältä. Se on sitten viimeinen kulkuväline matkalla Yogakartaan. Jouduin luopumaan meren välittömästä läheisyydestä, mutta joistain asioista on pidettävä kiinni: varasin hotellin jossa on uima-allas. Matkan viimeinen viikko lähestyy, mutta ensin vähän temppeleitä ja jotain kyldyyriä. 

***

(Kello on n. kuusi aamulla, edelleen kökin täällä asemalla ja nää jäbät rupes musisoimaan. Nyt on vähän liikaa tää homma.)

***

Jk (perillä Yogyakartassa):

Täällä on sadekausi ihan kunnolla päällä. Olin haaveillut fillaroimisesta/skootteroimisesta lähialueilla, mutta eihän se ole kivaa jos tulee vettä niskaan. Hetken mietin ekstempore-lähtöä Thaimaahan, mutta ehkä nukun yön yli (yritän opetella antamaan asioille aikaa). Mitä sielläkään sitten, muka?

Saa ehdottaa kaikkee. Pusselipus!

Pikaiset kuulumiset

Olen laiskistunut tämän kirjoittamisen suhteen. Joku päivä suolsin taas pitkän pätkän lillukanvarsia ja ohutta yläpilveä, mutta luen sen ehkä vielä itse ensin.

Itse asiassa, en mä nytkään jaksa. Nämä on taas niitä fiilistelykertomuksia joita haluaa jakaa kun ilta pimenee ja vaihdetaan tarinoita. Tai ehkä mulla on taas joku pitkä bussi-/laiva-/junarupeama ja kerron vähän tarkemmin. Lyhykäisyydessään: ihanaa. Opettelen surffaamaan, se vei heti mennessään. Vettä ja vauhtia, parasta. 

Mutta olkoon tämä nyt huolestuneille todisteena, että olen elossa. 

(Rusketus saa mut näyttämään paskaiselta. Tai ehkä mä vähän olen, dunno.)

Ai niin, sijainti on Gerupuk, ihan Kuta Lombokin holleilla, jos se nyt kellekään sanoo mitään. Meiningistä, etenkin Kutalla, tulee jotenkin mieleen Pai (onko nyt sitten sekään kyläpaha kellekään tuttu). Turisteja joo, mutta aika itsenäinen meininki, eli skootteri alle ja jonnekin näköalapaikalle/salaiselle rannalle/minne ikinä huvittaa.