Pulau Bunaken

Ekaks mä olin silleen et:

Sit mä olin ihan et:

Lopulta mä olin vaan et:

Ei mulla varsinaisesti kamalasti ole kerrottavaa tuolta saarireissulta. Tai miten kertoa siitä ettei tee juuri mitään? Lähes viikon sukelsin ja snorklasin (mun fleda on jotain muuta, mulla ei ole harjaa + käytännössä asuin meressä, olen surffitrolli), joogasin, olin ilman kenkiä ja rintsikoita, makasin riippumattossa ja nukuin paljon. Monta kertaa oli niin kaunista että sellaisesta saattaa sielu nyrjähtää. 

Nyt on off season, eli porukkaa oli kivan vähän. Mun guesthousessa meitä oli aluksi 7, sitten 3. Hyviä tyyppejä. Illalla haahutessani rannalla näin kerran pari länkkäriä. 

Sukeltaminen oli just niin maailman parasta kuin muistelinkin. Vesi on lemppari, ja joskus uidessa toivon, että voisin olla vielä hieman enemmän vedessä. Sukeltaminen on sitä. 

Ja ainiin iik apua: snorklasin delfiiniparven läpi. Tai siis ne meni mun ohi ja ali ja jokapuolelta. Muut oli jo sukeltamassa, mä olin päättänyt skipata päivän toisen sukelluksen ja snorklata sen sijaan. Meitä oli siis kaksi snorklaajaa vielä veneessä kun delfiiniparvi lähestyi etäältä. Niitä oli monta kymmentä. Käsittämättömällä häsällä sain räpylät ja maskin päälle (toinen räpylä hajos välissä ja piti fiksata, koska tietenkin) ja loikkasin veneestä. Ja sieltä ne tuli. Ajattelin kai koko ajan että "tää on liian upeeta". Koska se oli, ihan liikaa. Aika pian ne oli jo mennyt, mä jäin epäilemään että tajusinkohan nyt ollenkaan. 

Kappas, aika hyvin se ei mistään kertominen sujui. Eipä muuta nyt. Olen takaisin Manadossa (lööbailun jälkeen tää "Hello mr/ms/mrs!" on vähän överiä), ihan kohta suuntana Gilit.

Pusselipus kaikki rakkaat, ootte just parhaita vaikka oottekin siellä.

🐬🐬🐬🐬🐬🐬🐬🐬🐬🐬🐬🐬🐬🐬

Saatanallinen simpukka

Ehdin hyvin toiselle lennolle, ja täällä istun. Jakartan lentokentällä kaikki meni niin vauhdilla, että aikaa olisi jäänyt vaikka mihin. Siinä hötkyillessä mun American Apparellin suuri musta tuubihuivi jäi koneeseen, ja tämä on asia, joka on harmittanut hieman suhteettomalla intensiteetillä. Ehkä on nälkä. 

Nämä kyseiset lennot -  toki lennot ylipäänsä aina - on vähän jännittäneet meikää. Täkäläisiä kun kai tippuu hieman enemmän. Oli kuitenkin rauhoittavia mukana, joten meno on aika "no woman, no cry".

Jos jotain vielä Bangkokista. Kattouima-altaasta otettiin kaikki irti. Käytiin thai-hieronnassa, joka oli sitä oikeaa runtelemista. Tuntui kuin tämä henkilö olisi yrittänyt mennä mun selästä läpi. Just hyvä. 

(Nyt alkoi himmee turbulenssi, yök.)

Edellä mainittujen lisäksi muun muassa matkattiin jokilaivalla ja käytiin chinatownissa fiilistelemässä kiinalaista uutta vuotta. Siellä syötiin myös hyvää seafoodia. Raflaan jaettiin jonotusnumeroita ja odotus kesti kolmisen varttia. Vaan oli sen arvoinen. Lukuunottamatta erästä snadia miinusta. Siihenkin paratiisiin oli luikerrellut käärme. Tai simpukka. Herkullisten yksilöiden joukosta suuhuni sattui eräs, jonka maku muistuti lähinnä sitä, miltä kostean kuumassa ilmassa kauan seisseet roskikset (täynnä tyhjiä kalakastikepulloja?) haisevat. Nielaisin (miksi?!). Ella tiesi kertoa, että ruokamyrkytyksen oireet alkavat yleensä n. kuuden tunnin kohdalla.

Chinatownista suunnattiin himmeän pilvenpiirtäjän katolla olevaan koktailbaariin tapaamaan Elsaa ja Sonyaa. Aivan upeeta. En ehkä ole koskaan ollut fyysisesti niin korkealla. Tai siis rakennuksessa. Näin uskoisin. 

Siinä n. kuuden tunnin jälkeen ihanasta seafood-ruuasta mulla alkoi vahva etominen. Sitä seurasi melko raivoisa koko yön kestävä oksentaminen. Mutta ei siinä ihmeempiä, aamulla en enää oksentanut ja sain vähän aamiaista alas. Harmillinen insidentti, mutta ei tunnu paljon missään. Kert nyt on hyvä meno. Sitäpaitsi: tarinoita, tarinoita, ja ne on tärkeitä. 

Seuraavana iltana törmättiin supermässyyn baariin. Mutta koska nyt tuli lentskariruokaa, eikä tämä tapahtumien kuvailu muutenkaan enää huvita niin lopetanpa tähän. Laitan vaikka vähän kuvia. Ja kerron kaikille kivoille juttuja lisää ihan livenä. 

Yövyn tulevan yön Manadossa ja siitä jatkan Pulau Bunakenille sukeltamaan. Tästä eteenpäin tiedän tosi vähän mitään mistään, mutta sekin on just hyvä. 

Matkakeloja (ei sisällä tapahtumia)

Nyt on aikaa kirjoittaa. Olen edelleen Bangkokin kentällä, lentoni Jakartaan on myöhässä. Jatkolento Mandoon on itse hoidettu, eli edessä viisumin jonotus, matkatavaroiden nouto, terminaalin vaihto ja check in. Olin varannut tähän neljä tuntia, nyt jäljelle jäävien kahden kanssa menee vähän jännäksi. Varaudun henkisesti siihen, että jatkan Manadoon joku eri kerta.

No, saanpahan ylös kaikkia kelailuja. Olen miettinyt paljon matkustamista. On jännää, kuinka se sama ajatusmylly, joka arjessa on usein ahdistavaa ja liiallista, ja aiheuttaa unettomuutta ja levottomuutta, muuttuu jo lentokenttäbussissa miellyttäväksi. Oikeastaan on kai kyse siitä, että suhde siihen muuttuu. Yritän selittää. Oikeammin kai siis ymmärtää itsekin. 

Huomaan, että usein matkojen alussa en malta lukea. Tuijottaminen ja kelailu riittää, mutta siinä, missä ajatukset tavallisesti tuntuvat luuppaavan samoja ahdistavia polkuja niiden antaakin lipua eteenpäin. Tuntuu siltä, että olen samaan aikaan vahvasti itselleni läsnä, ja kuitenkin vähän itsen ulkopuolella. Onkohan tässä mitään järkeä?

Matkustaessani rauhoitun. En ihan ymmärrä miksi. Esimerkiksi nyt hyvin todennäköinen jatkolennon ja hotellivarausten missaaminen tuntuu aika yhdentekevältä. Tai siis, asiat epäilemättä järjestyvät. 

Bangkokissa muistin taas rakkauteni suurkaupunkeja kohtaan. Jaksaisin loputtomasti tuijottaa valotauluja, pilvenpiirtäjiä ja monissa kerroksissa kulkevia ihmisiä ja välineitä. Siihen tuntuu liittyvän tietty ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden fiilis, joka ei kuitenkaan ole millään tapaa lohduton tai pelottava, ehkä korkeintaan hieman haikea. Lost in Translationissa on tavoitettu jotakin juuri sellaista. 

Samaan aikaan on toki huomattava, että tämän tunteen mahdollistaa osittain väliaikaisuus, sekä jonkinlainen turva. Siis tieto siitä, että rakkaita on, ja koti. Ja että jos matkaan tulee mutkia, on sen verran rahaa, että siitä selviää. Eli kirjoittaakseen nainen tarvitsee omaa rahaa ja oman huoneen; omaa rahaa ja vieraan maan taas...mitä? Rauhoittuakseen? Kokeakseen vapautta?

Huomaan myös, että mun matkamusa pysyy aika samana. Nina Simonen Ain't got no/I got life on paras matkabiisi ikinä. Kaivoin taas Asan Loppuasukas -levyn naftaliinista - kuuntelin sitä kai viimeksi jossain matkalla. Tukevasti Ilmassa on toki mukana, kuten aina. Mä en tiedä toistaako ne itseään, vai lataanko mä aina vahingossa samat podcastit. Mukana esim. jaksot "Vastuu", "Ikävä" ja "Ainutkertaisuus". Uutena testissä History of Philosophy - toki täysin epäkronologiksessa järjestyksessä, mm. "Papa don't teach", ja "Plato's erotic dialogues". Aloitin myös Siri Hustvedtin esseekokoelman. Hän saattaa päästä "mikä musta vois tulla isona" -listalleni.

No en mä mihinkään Bangkok -juttuihin taaskaan päässyt. Seuraavassa postauksessa?

Tässä vielä minä ja suurkaupunki. 

Olisin niin hyvä rikas

Alut on tärkeitä. Siksi on hyvä, että tämä matka alkoi ykkösluokassa. Olin kai viimeksi saman päivän aikana miettinyt, etten ehkä kuulu siihen maailmankaikkeuden lempilasten joukkoon, joiden osaksi toisinaan tulee asioita kuten siirto ykkösluokkaan. Tällaista tiettävästi tapahtuu muuallakin kuin elokuvissa. Se vain tuntui kai jotenkin liian satumaiselta osuakseen omalle kohdalle. Kai olen ajatellut olevani enemmän Aku kuin Hannu. 

Helsinki-Vantaa oli snadissa kaaoksessa, jonkin sortin tietoliikennekatkos + hiihtolomat. Näin ollen kun virkailija portilla ilmoitti, että minut on jouduttu siirtämään näin jo itseni jonkin tolpan takana lihavan lapsiperheen keskellä. Kun hän viivasi paikkanumeroni yli ja kirjoitti päälle "1L" tarkat sanani taisivat olla: "Ootsävittutosissas?!"

Tilaa oli kuin kalliolaisyksiössä. Ennen lähtöä tarjottiin shampanjaa, sitten tuotiin menut ja viinilistat. Istuimessa oli hieronta ja se taittui sängyksi. En missään vaiheessa malttanut katsoa leffoja, oli liian kiire fiilistellä. Ainoa asia, mikä harmitti oli se, etteivät jalkani ole pidemmät. Sellaisetkin olisivat mahtuneet hyvin. Yöllä havahduin turbulenssiin ja muistan vain ajatelleeni, että: "Ihan sama, jos pudotaan, kunhan ette herätä, on niin miellyttävää".

Joku ehkä ajattelee, että teen tästä nyt turhan suuren numeron. Ihan sama. Asiat on juuri niin isoja kuin millaisina ne näen. Useimmiten hyvin suurina, siis.

Kaikin puolin hyvä startti. En varsinaisesti usko karmaan ja universumiin ja sen sellaisiin, mutta silti haluan ajatella, että tämä oli universumin sovitteluyritys viimeaikaisesta kohtuuttoman pahasta mielestä, sekä lupaus reissua varjelevasta hyvästä karmasta. Tai jos ei lupaus niin ainakin jonkinlainen ehdotelma. 

Perillä ystävällinen bisnesmies antoi minulle fast lane -korttinsa ja menin tarkastuksista läpi viuhuen. Hotellilla painuin uima-altaalle odottamaan Ellaa. Sinne hän saapui, kuinka ihanaa!

Reseptini jetlagiin on nyt selvä, se on kolmiosainen:

-ykkösluokka, jotta voi oikeasti nukkua

-perillä ystävä, jotta on tekemistä ettei tule mentyä kohtalokkaille päiväunille

-vahvaa melatoniinia, jotta ekan yön voi nukkua. 

Tähän olisi kai hyvä lopettaa eka postaus. Nyt istun lentokentällä ja odotan lentoa Jakartaan. Saan tämän siis internetsiin joskus kaukaisessa tulevaisuudessa. Ehkä kirjoitan sitä ennen toisenkin, onhan Bangkokista vielä paljon kerrottavaa. Esim. siitä, mitä voi käydä jos rakastaa seafoodia ja katukeittiöitä, sekä kaikenmaailman jorinaa siitä, miksi matkustan. 

Mutta nyt mä taas matkustan, ja se on parasta!