Kuulumisia

Kuten arvata saattoi, kirjoittamisen tahti hidastui tänne päästyäni. Yksi syy on toki se, että nettiä kämpillä ei vielä ole ja runosuonen pulputessa en vaan jaksa juosta nettikahvilaan. Täällä ollessani käy usein niin ettei ole mitään sanottavaa. Mutta yritetään, jos ihan vaikka kertoisin miten asiat tällä hetkellä ovat.

Saavuin Granadaan viime tiistaina. Täällä on vielä ihan kesä, päivisin yli 30 astetta, yöllä laskee jo jonnekin 18:aan. Keskiviikon kuljin ympäri kaupunkia etsimässä asuntoa - ilmoituksia on joka kadunkulmassa joten tarjonnasta ei ole pulaa. Granada on suurin Erasmus-kaupunki Bolognan jälkeen. Jo tiistaina olin sattumalta päätynyt katsomaan yhtä asuntoa: Tutkin talon seinään liimattua ilmoitusta ja tyttö talon parvekkeelta huusi katsomaan kämppää. Huone oli pieni ja hämärä, kuten muukin asunto, mutta kämppikset olisivat olleet espanjalaisia mikä toki olisi helpottanut kielen oppimista.

Keskiviikkona kävin katsomassa kolmea kämppää ja lopulta kisa tiivistyi kahden välille. Päätöksen tein jo saman päivän aikana, eli hostellissa jouduin asumaan vain yhden yön. Ensimmäinen kilpailija sijaitsi Albayzinissä, Granadan vanhimmassa kaupunginosassa mäellä jonka uumeniin pääsee pitkin kapeita kujia. Kaunista kuin missä. Talo oli upea koloniaalishenkinen asia sisäpatioineen ja valtavine puuovineen. Huone oli taas pieni mutta siellä oli ranskalainen parveke. Ongelma kämpän suhteen oli se, että talossa on kahdeksantoista asuntoa, joista suuressa osassa asuu tällä hetkellä kielikurssilaisia. Muutaman viikon kuluttua he lähtevät, eikä ole tietoa siitä, minkälaista porukkaa tilalle muuttaa. Lontoossa asuessani kavereita ei ihan sairaasti ollut ja olin hetkittäin hieman yksinäinen. Se ei ole kivaa. Tästä huolimatta hieman surettaa, luulen etten koskaan tule asumaan kolonialistimuijana noin kauniissa talossa. Ei niitä Suomessa ole.

Kämppä johon kuitenkin lopulta pääsin sijaitsee sekin ihan lähellä Albayziniä, kokolailla Granadan keskustassa. Huoneeni tässäkin asunnossa on pikkuriikkinen eikä yhtään parveketta, mutta olohuoneessamme niitä on kolme ja lisäksi aivan meidän yläpuolellamme on kattoterassi vapaassa käytössämme. Lopullinen ratkaisu syntyi ennen kaikkea siitä, että kämppikset, italialainen Giulia ja ranskalainen Ann-Sophie, vaikuttivat heti mukavilta ja vaikka eivät natiiveja olekaan ainoa yhteinen kielemme on espanja.

Niin, tuo kieli. Huh. En ole viikkoon juurikaan käynyt keskusteluja muilla kielillä. Sanavarastoni on niin puuttellinen, että kielellinen ilmaisuni rajoittuu usein lauseiden alkuihin. "Nyt aion...", "Haluan...", "Pitäisikö meidän..." ja sitten paljon huitomista. Ymmärretyksi tulee näinkin, mutta olo on melko kehitysvammainen. Sanapippelöinti on täysin mahdotonta, niin myös minkäänlaisten sävyjen tahi ironian saaminen lauseisiin. Keskustelut ovat aika käytännönläheisiä, abstraktit ajatushaahuilut joutuvat toistaiseksi pysyttelemään pääni sisällä.

Vaan ehkä myöhemmin on helpompaa. On toki olemassa suuri riski, että seurassa jossa kukaan ei osaa espanjaa oikeasti hyvin tulemme kehittäneeksi kielen jolla on ehkä vain jonkin verran tekemistä espanjan kanssa.

Huomenna on infotilaisuus laitoksella, mutta luennot alkanevat vasta viikon kuluttua. Lisäksi olen yrittänyt selvitellä josko voisin jäädä tänne koko lukuvuodeksi, kielen oppiminen kunnolla vaatisi varmasti vieläkin enemmän. Toistaiseksi vastaus Helsingin päästä on ollut että yleensä Granadassa ollaan vain puoli vuotta, mutta asiaa selvitetään. Lola, koordinaattori täällä sanoi että tottakai sopii. Niin että katsotaan nyt.

Kuvia laitan sitten kun saadaan se netti. Vuokraemäntä hoitaa asiaa, mutta pitänee varautua ainakin kuukauteen. Se muija muuten käy meillä harva se päivä. Miksi?! "Pitää siivota ja seinille ei sitten saa kiinnittää mitään." Harmi etten oikein ymmärrä espanjaa.

Andalucialainen kämppä

Hihhihii. Sellainen on meikällä nyt. Tämä vaan tiedoksi teillekin jotka ette tuota Facebookkia käytä. Laitan tarkempia tietoja sitten myöhemmin. Nyt menen pakkaamaan kamani ja poistun tästä hostellista mun omaan huoneeseen johon saan levittää tavarani kuten huvittaa.

Juna Granadaan

Laulava von Trappin perhe.

Viisautta museon seinällä. Ota selvää jos näet.

No niin. Matkani viimeinen etappi alkaa olla käsillä. Istun junassa matkalla kohti Granadaa, tuota tulevaa kotikaupunkiani. Voiko niin oikeastaan sanoa kaupungista jossa tulen asumaan vaivaiset puoli vuotta – jos sitäkään? No jaa.

Madrid oli yllättävän pieni. Toinen vaihtoehto on, että kaupungilla on vielä kokonaan toinen keskusta jossain. Saapuessani ostin kolmen päivän metrokortin jota oikeastaan tuskin tarvitsin. Kuitenkin mahtavan oloinen kaupunki, täytyy mennä uudestaan. Olin siellä ollessani jo niin hökötyksissäni tulevasta etten oikein tiennyt miten päin olla. Joten olin museoissa ja söin. Luulenpa, että kuluneen kolmen viikon ansiosta minun ei tarvitse enää koskaan mennä museoon tahi syödä mitään. Höpöhöpö. Saleen syön.

Sitten erääseen Madridissa oleskeluanikin häirinneeseen asiaan: Espanjan kieleen. Berliinissä ja Pariisissa oli sikäli helppoa, että kun en mitenkään osaa kieltä niin en koe tarvetta yrittää enkä häpeää siitä että puhun englantia. Espanja on vähän eri. Ensimmäinen ongelma on se, että en minä sitäkään oikeastaan puhu. Pärjään ravintolassa ja usein onnistun näyttämään siltä että ymmärsin. Kuitenkin jo nouseva intonaatio aiheuttaa välittömän putoamisen tunteen: Oliko tuo kysymys? Pitääkö nyt vastata? Äiti, auta, mitä?!

Toinen ongelma seuraa suoraan ensimmäisestä. Minunhan pitäisi puhua, kun olen tänne tullut espanjaksi opiskelemaan. Ja kovasti haluaisinkin puhua. Kykyjen puute yhdistettynä vilpittömään haluun ja jopa velvollisuudentunteeseen aiheuttaa sydämen tykytystä, häpeää ja halua paeta sängyn alle. Jonkun lähestyessä minua sen näköisenä että aikoo puhua tunnen lämpivän virtsan valuvan lahkeeseen silkasta kauhusta ja itkun kuristavan kurkussa. Liioittelenko? Joskus.

Vaan pianhan jo toki kirjoitan esseitä heteronormatiivisuudesta ja sukupuolen representaatioista espanjaksi, samalla stepaten ja vatkaten marenkia. Onneksi aina on Google Translate. Näytteeksi sen toimivuudesta voimme kääntää tämän kappaleen tähän alle vaikkapa enkuksi, kas näin:

But of course, already pianhan write essays on the new hetero-normative and gender representations in Spanish, and at the same time stepaten vatkaten meringue. Fortunately, there is always Google Translate. Sample of the functionality that we can translate this song for this, although less than enkuksi, now this:

Tekeekö järkeä? Ei tee.

Sitten vielä hieman rinkastani. Kun joutuu kantamaan jokaisen ostoksensa mukanaan törmää väistämättä kysymykseen: Tarvitsenko tätä oikeasti? Useimmiten vastaukseni on kyllä. Nyt olen tilanteessa, jossa olen joutunut kiinnittämään tavaroita roikkumaan rinkkani ulkopuolelle sekä pakkaamaan lisäksi yhden laukun. Ei se mitään. Kohta ei tarvitse enää kanniskella.

Nyt kaikki peukut pystyyn että mulle löytyy hyvä kämppä. Saatte sitten kuvia, kert. Minä puolestani siirryn nyt Nevanlinnan ja Relanderin seuraan.

Jk. Miksi julkisissa vessoissa pitää kusta istuimelle? Miksei vessaa voi vetää? Miksi?

Pariisi ja mä

Mun huone Pariisissa. Ja mun uusi mekko.

Jimin hauta.

Meikä ja Sacre Coeur.

Minä ja Oscar-setä.

Se asuu täällä.

Tuolla on se Eiffel-torni, iik. Lähemmäs en jaksanut.

Minä ja kreppi. Voita ja sokeria, mmmm. Takana Pompidou-keskus.

Pariisi-kliseitä

Saavuin eilen aamulla. Pariisi näyttää niin Pariisilta että se on huvittavaa. Hypättyäni juna-asemalta tulevasta bussista nauroin hiljaa ääneen kulkiessani ohi patonkia kanniskelevien ihmisten, juustokauppojen, pienten puistikoiden, ranskalaisten parvekkeiden, kahviloiden ja leivospuotien. Vuokraan huonetta suomalaiselta taidemaalarilta (koska kuinkas muuten Pariisissa voisi olla, jos ei taiteilijan luona?) jonka ateljee-asunto on aivan Pere Lachaisen hautausmaan vieressä. Näkymä parvekkeelta on vitsi: Eiffel-torni, Notre Dame, Pompidou-keskus, Riemukaari ja Sacre Coeur. Ikään kuin kaikkien turistien mielikuvat Pariisista olisi laitettu pieneen pakettiin ja räjäytetty tämän kuvataiteilijan asunnon eteen.

Tässä lyhyt tiivistelmä olosuhteista täällä. Nyt siirryn ulos (olen kahvilassa) juomaan viinilasini tyhjäksi jonka jälkeen ehkä palaan asunnon parvekkeelle tuijottelemaan Eiffelin iltavaloja. Taiteilija lupasi laittaa viinin jäähtymään.

Berliini

Tiedän että kaikki te ystäväni kävitte Berliinissä ja rakastuitte tähän kaupunkiin jo silloin kun ainoa ruutukangas Suvilahdessa löytyi viinan salakuljettajien nenäliinoista ja Kalasatamassa laidunsivat mammutit. Siksi en lähde sen suurempaan hehkutukseen, sanailoitteluun taikka kilpailuun, tämähän on teille kaikki jo tuttua. Ehkä kuitenkin äkkiä totean, että meikä on täällä juuri nyt.

Vaan mitäpä sitten sanoisin Berliinistä? Se on ollut minulle hyvä. Ensimmäisen yön vietin hostellissa jonka jälkeen siirryin viime talvena Laosissa tapaamani Lenan (löytyy ainakin hääjuhlakuvasta) kämpille. Lena asuu Weddingissä, eli hieman syrjässä ihan ytimestä, mutta ei se mitään tee, U-bahn vie.

Pidän Berliinin graffiteista, ravintoloista, hieman kapinallisesta hengestä ja puistoista. Muun muassa. Myös pienten putiikkien ja baarien konseptit ovat usein kivoja (tosin toisinaan hieman liiankin erikoisuudenhakuisia: "Meillä saa viiniä vain kokonaisissa pulloissa, idea on jakamisessa". Samassa paikassa myös eri vessakoppien väleiltä sai ovet auki. Voi sitten jakaa pissahetken).

Pari ensimmäistä päivää sää helli, hetkittäin oli jopa liiankin kuuma, mutta sen jälkeen on ollut koleampaa. Vaan eipä tuokaan haittaa, olen kierrellyt gallerioita ja museoita, etsinyt second hand-putiikkeja (miksi mun rinkkaan ei mahdu mitään?) ja rytmittänyt päiväni sen mukaan missä kulloinkin haluan syödä. Olen halunnut ainakin tiibetiläistä, vietnamilaista, libanonilaista ja tietty sushia. Unohtamatta lähes ilmaisia falafeljeä ja kepulia. Todellista vapaaherran elämää on lukea kirjaa vaaleanpunaisessa leivoskahvilassa. Niitä myös Helsinkiin!

Lisäksi olen urakoinut teatterin parissa. Toistaiseksi olen nähnyt Nathan der Weisen Berliner Ensemblessä ja jonkun jonka nimeä en muista Volksbühnessä. Kohta lähden katsomaan Hamletia Schaubühneen. Näistä voin sitten kertoa myöhemmin, ainaskin niille jotka on mun frendejä.

Tänään olen hankkinut itselleni kukallisen paidan, nätin mekon sekä punaisen huulipunan, joten lienen valmis suuntaamaan kohti Pariisia. Jos mulle haluaa vinkata asioita siellä, olen iloinen.

Turistin kuvapäiväkirja

Minä ja Checkpoint Charlie. Vasta nyt huomasin että joku pöljä ajoi kuvaan.

Minä ja hepat.

Minä ja taide.

Päätin jatkaa tätä oivalliseksi katsomaani tapaa todistella teille, armaat ystävät, että täällä matkalla ihan oikeasti olen. Jossain vaiheessa kirjoitankin taas jotain, juuri nyt en.

Mielipuolen päiväkirja

Todistusaineistoa, että täällä ihan oikeasti ollaan. Takana se pallotorni, nähkääs.

Laivakuveja

Näin meikä vaan istuskeli menemään.

Tämä näkyi mun ikkunasta.

Ja tuolla näkyy se ikkuna.

Rahtilaiva

2.9.2011 Rahtilaiva Baltica, Helsinki–Travemünde

On Espanjaa kohti suuntaavan matkani ensimmäinen kokonainen päivä. Istun mainiossa hytissäni jonne juuri palasin kannelta. No, tosiasiassa kun saan tämän kirjoituksen siirrettyä blogiin on jo huominen, mutta kukapa piittaa yksityiskohdista? Itse tarina on tärkein, eikös?

Näin se siis alkaa. Eilen illalla kannoin valtavan rinkkani ja sen alle ahdetun pienen minuuteni tänne laivaan. Minut tuotiin hyttiin joka oli paljon enemmän kuin uskalsin toivoa. Rahtilaivaa ajatellessani olin pelännyt rekkojen alle ängettyä kopperoa. Mutta: minullapa onkin suuri sänky, suihku ja wc, ikkuna laivan takaosaan merelle ja jopa jonkinlainen sohvaryhmä. Matkalippuun kuuluvat kaikki ruoat, kaikkiaan kolme kattausta päivässä, jonka lisäksi messin jääkaappi on käytössäni vuorokauden ympäri. Sieltä löytyy leipää, erilaisia leikkeleitä ja juustoja, graavilohta ja mehua. Saunan saan laittaa lämpiämään koska haluan.

Matkustajia laivalla on itseni lisäksi kaksi, vanhemmanpuoleisia rekkakuskiherrasmiehiä molemmat. Suurin osa rahdista näin ollen tulee kyytiin ilman kuskia ja haetaan vasta satamasta. Eilen illalla herrat tulivat koputtelemaan ikkunaani ja pyysivät juomaan olutta. Myös tänään olen istunut toisen heistä, rantaruottalaisen, kuten hän itse sanoo, Stigun kanssa kannella. Aika vähän olen saanut suunvuoroa – sen huomaa kun joku tekee työtä pääosin vain omassa seurassaan. Vaan tiedänpähän nyt mistä päin Eurooppaa rahdataan mitäkin, paljonko rekkaa saa ajaa kerrallaan ja missä on vittumaisimmat poliisit ja typerin byrokratia. Muun muassa. Stigu on myös luvannut heittää mut huomenna lähimmälle bussi- tai juna-asemalle ja tätä kapteenikin suositteli, koska satama-alueella ei kaiketi kannata lähteä yksinään tötöilemään.

Meidän lisäksemme laivalla on toki paljon miehistöä. Heihinkin olen jo jonkin verran päässyt tutustumaan. Meidän merihenkilöiden elämä ei ole helppoa. Aamiainen tarjoiltiin jo 7.30. On paljon juttuja joita täytyy tehdä, kuten kaikenlaista jynssäämistä ja tähystämistä, oletan. Minä olen toiminut lähinnä neuvonantajahahmon ominaisuudessa. Laivan kokki pyysi minua opettamaan kuinka käyttää iPhonea, toinen merimies tuli kyselemään neuvoa jostain virolaisesta tietotekniikkalehdestä. iPhonen kanssa osasin toki auttaa, viron ja tietotekniikan kanssa olen aika huono.

Rehellisesti sanoen olen kuitenkin ainoastaan nukkunut, syönyt ja lukenut. Tämä on oiva tapa aloittaa loma: on pakko levätä kun ei ole mitään tekemistä. Suosittelen rahtilaivaa aivan ehdottomasti perinteisten matkustajalaivojen sijasta. Varsinkin tällaisella kauniilla ilmalla ei ole mahtavampaa kuin istua ylimmällä kannella ylhäisessä yksinäisyydessään kera kirjan ja katsella merta, joka siintää silmänkantamattomiin joka suunnassa.

Seuraava etappi Berliini.

(Kuvia seuraa perästä, nyt on hidas yhteys ja sitäpaitsi Berliini! -3.9.)