Nha Trang, Hoi An, Hue

Pienta jatkoa viela edelliseen bussikertomukseen. Saavuin siis Hueen lauantai-iltana noin kello kuuden maissa. Ajattelin, etta kun nyt on vauhtiin paasty niin jatketaan ja otin taksin bussiasemalle tiedustelemaan koska lahtee seuraava bussi Nha Trangiin. Sellainen loytyi, vielapa samalle illalle/yolle, lahto oli kello 01.30. Joten ostin lipun, jatin rinkkani asemalle ja lahdin illallistamaan kohtalokkaalla bussimatkalla seuranani olleiden tyypien kanssa.



Ruuan ja muutaman olusen jalkeen suuntasin bussiasemalle. Lipunmyyja oli luvannut, etta saan menna heidan toimistoonsa nukkumaan ja odottamaan bussia jos haluan ja niin tein.



Puoli kahden maissa minut heratettiin ja ilmoitettiin etta bussi on saapunut. Ja voi, tama bussi oli jotain aivan muuta kuin aiempi rama: Kaikille oli omat sangyt tyynyineen ja peittoineen ja lisaksi matkaan kuuluivat aamiainen ja lounas. Matkan Nha Trangiin sanottiin kestavan noin 12-14 tuntia. Kommin punkkaani ja nukahdin.



Aamulla pysahdyimme herkulliselle Pho-keitolle jonka jalkeen matka jatkui Vietnamilaisten musiikkivideoiden siivittamana. Lounas oli yhta maukas ja kello kavi jo puolta kahta, eli ounastelin meidan lahestyvan Nha Trangia. Nukahtelin vahan valia, mutta muistan nahneeni kyltin joka sanoi "Nha Trang 10 km".



No niin. Aikaa kului ja jossain vaiheessa aloin hieman huolestua. Onnekseni vieressani oli englantia puhuva paikallinen, jolta olin aina valilla tiedustellut joko olemme lahella. Vastaus oli aina "ihan kohta" ja niin tallakin kertaa. Kun kuitenkin huomautin, etta olimme jo aikaa sitten ohittaneet kymmenen kilometrin kyltin, heppu paatti tarkistaa asian kuskeilta. Vaan kuinkas sitten kavikaan? Tottahan toki olimme ohittaneet Nha Trangin jo aikaa sitten. Siinapa sitten anteeksipyyntojen saattelemana itkun- ja raivonsekaisin tuntein hyppasin ulos bussista ja marssin paikallisbussipysakille. Kello lahestyi neljaa iltapaivalla. Bussi saapuikin ja angin sinne rinkkoineni - istumapaikkoja ei tietenkaan ollut vapaana ja kaytavakin tupaten taynna ihmisia. Ilokseni sain kuulla, etta matka kestaisi noin puolitoista tuntia.



Jossain vaiheessa sitten rahastajatati osoitti etta olisi aika hypata ulos. Niin tein, totaalisen tietamattomana missa mahdoin sijaita kartalla. Tarkoitukseni oli siis loytaa Villen kaveri Kapa, joka piti majaa Nha Trangissa. En ihan muista olenko maininnut, mutta haaveenani oli siis paasta sukeltamaan, ja samainen Kapa on toiminut sukelluksenopettajana Nha Trangissa. Olimme kayneet jonkin verran sahkopostikeskustelua siita, onko se tahan aikaan vuodesta mahdollista kyseisessa paikassa, mutta paatin kuitenkin ottaa riskin.

Otin mopokyydin (hieman itkuisen hintaneuvottelun jalkeen - yrittakaa ymmartaa, takanani oli noin kaksi vuorokautta matkustamista) ja loysin kuin loysinkin Kapan. Taman jalkeen kaikki sujui sutjakkaasti: hotelli omalla kylpparilla ja jopa tv:lla loytyi ja paasin vihdoin suihkuun.

Tottahan toki Kapa oli taman pitkan matkataipaleeni aikana laittanut sahkopostia kertoen, etta kelien puolesta vaikuttaa silta, etta sukeltamaan ei paase. Tiesin, etta jaarapaisyyteni matkustaa pysahtymatta miettimaan (tai lepaamaan, ehka jopa tarkastamaan sahkoposteja) kostautuisi jossain vaiheessa, joten tassahan se oli.

Vaan Nha Trangissa aika meni leppoisasti: soin hyvin, tutustuin vietnamilaiseen kahviin (sikkehyvaa), lepasin, polskin hieman meressa ja sain Kapalta mopoajelun ympari kaupunkia. Myos paikalliseen baari- ja yokerhoskeneen tuli otettua kosketuspintaa. Kaiken kaikkiaan oikein kivat pari-kolme paivaa.

Sitten koitti keskiviikko JA TATTARAA: Meika paasi koesukellukselle!!!! Voi autuutta. Lahdin mukaan venereissulle varautuneena vaan snorklaamaan, mutta koska vaikutti etta nakyvyys ei ehka ole huonoin mahdollinen paatin yrittaa. Hienoa oli myos, etta Kapa opasti mun koesukelluksen, joten sain kaiken infon suomeksi ja sukelluksen tutun ihmisen kanssa. Alku regulaattorin kanssa oli hieman kangertelevaa - hetken aikaa meinasin jopa luovuttaa koska hengittaminen tuntui taysin mahdottomalta. Sekin kuitenkin helpottui ja sukelsimme kolmen vartin verran. Elakoon! Hyva Mina! Jahuu!!!! Kotiin paastyani aion saastaa rahaa ja lahtea mahdollisimman pian jonnekin suorittamaan PADI- tai SSI -luvan.

Tarkoitus oli kirjoittaa tahan loppuun viela Hoi Anista ja Huesta, mutta en ma taida jaksaakaan. Jotain ihan nopeasti: Hoi Anissa oli kauniita vanhoja taloja, mutta elakelaisturistimassoineen ja tauottomien "You buy something" -huuteluiden johdosta koko mesta tuntui vahan kulissilta. Kolmen tunnin kavelyn jalkeen menin ostamaan bussilipun pois, seuraavaksi aamuksi (hotelli oli jo joten en voinut lahtea heti). Hue on aika kiva ja olen kappaillyt ja fillaroinut ympariinsa.

Kahden tunnin kuluttua hyppaan yobussiin ja matkaan Hanoihin. Saavun sinne siis maanantai-aamuna, ja keskiviikko-iltapaivana seuraani liittyy Swati!!!!!!!!!!

...sielta ooon piiiiiitka matka Vietnamiin.

En tieda mista aloittaa, arvet ovat viela liian pinnalla. Voih. Ja varoituksen sana: tama on oleva pitka tarina.

Aloittakaamme vaikkapa Paksen bussiasemalta. Tai mainittakoon jotain jo koko paivasta: olin lahtenyt perjantai-aamuna bussilla Tadlosta Pakseen, jossa vietin paivan haahuillen rinkan kanssa, bussin lahtoa odotellen.

No niin, sankarimme on siis Paksen bussiasemalla, kello on noin nelja perjantai-iltapaivana. Olin saanut varsin ristiriitaista informaatiota siita, moneltako bussin Danangiin,Vietnamiin (kaupunki josta mun oli maara vaihtaa bussia ja jatkaa Nha Trangiin), pitaisi lahtea, joten olin bussiasemalla aivan liian aikaisin. Lisaksi saamani tieto bussin laadusta oli risteavaa (local bus/VIP bus). Ostin lipun ja sain tietaa, etta bussi lahtee 18.30. Kysyin viela, etta onko se Vip-bussi. Lipunmuuja katsoi minua ja alkoi nauraa. Se on hyva merkki.

Noin kello 17 minulle ja ruotsalaispariskunnalle, jotka olivat matkalla samaan kohteeseen, ilmoitettiin etta bussi on saapunut ja voimme menna varaamaan istumapaikat. Joten paasin tutustumaan tahan valineeseen jossa tulisin viettamaan seuraavat arviolta 10 tai 18 tai 20 tai 22 tuntia, riippuen vahan kenelta kysyin. Bussi oli hieman korjaillun nakoinen ja polyttynyt, mutta paskaisia nahkapenkkeja sai kuitenkin liikutettua takakenoon, mika oli plussaa. Monella paikalla oli jo laukkuja, ja lisaksi tuolien alustat olivat taynna erinaisia pussukoita ja jotain jotka nayttivat riisisakeilta. Valitsin paikan bussin takaosasta, jonka edessa ei ollut penkkeja, eika takanakaan. Hieman ihmettelin tata valtavaa tyhjaa tilaa - noin yksi kolmasosa bussin takaosasta oli ilman penkkeja. Toivoin, etta bussi ei tulisi kovin tayteen ja saisin pitaa molemmat kaksi penkkia itsellani.

Kuuden maissa bussi alkoi tayttya. Paastin sellaisen brittipojan istumaan mun viereen kun huomasin etten missaan nimessa saisi pitaa molempia penkkeja itsellani. Myos tyhjan tilan merkitys penkkini edessa alkoi selvita: se lastattiin tayteen riisisakkeja ja laukkuja. Oma rinkkani oli tietysti siina myos, tavarasailio kun oli myos taynna riisia. Mutta eipa tama haittaa, ajattelin. Sain nimittain ojennettua jalkani suoraksi sakkien paalle ja nain oikeastaan ihan mukavan sangyn.

Noin puoli seitsemalta bussin viereen ajoi lava-auto, jonka takaosa oli taynna valtavia maissinjyvasakkeja. Nailla sakeilla aijat sitten alkoivat hiljalleen tayttaa bussin takaosaa. Lopulta se oli lahes kattoa myoten taynna sakkeja ja myos bussin kaytavalla oli parin sakin kerros niita. Sakit nostattivat ilmaan valtavan hiekka/polypilven ja hiljalleen tunsin itsekin peittyvani paskahippuihin. Myos bussin katto oli taynna erilaistaa salaa, kuten naita sakkeja, kyparia ja polkupyora. Seitseman maissa paasimme vihdoin lahtemaan ja totesin etta meidan paikat olivat itseasiassa parhaat koko bussissa: suurin osa tyypeista olivat ahtautuneina aivan liian tiukkoihin penkkiriveihin. Eteeni lastatut sakit ja rinkat tosiaan loivat mukavan rahi-tyyppisen ratkaisun.

Melko pian lahdon jalkeen pysahdyimme ensimmaista kertaa lastaamaan lisaa tavaraa, ja tama toistui muutaman kerran. Mina nukahdin melko varhain ja nukuin kokolailla yon lapi, valilla toki heraillen. Jossain vaiheessa yota huomasin, etta seisoimme paikallaan ja kuulin valtavaa kolinaa, bussin ulkopuolelta, mutta en kiinnittanyt asiaan juuri huomiota.

Aamulla herasin, ja bussi oli paikallaan. Muistin kuitenkin, etta bussi oli liikkunut edellisen pysahdyksen jalkeen, joten tiesin etta emme ole enaa samassa paikassa. Katsoin ulos ikkunasta, ja tien penkalla istui rivi enemman tai vahemman pukeutuneita lapsia ja tuijotti. Lisaksi nain pari hokkelitaloa, kanoja, possuja ja muita elukoita. Koko kyla tuntui luopuneen hommistaan ja saapuneen katsomaan mita tapahtuu. Joten konysin yli sakkien ja menin ulos ottamaan itsekin asiasta selvaa.

Bussin edessa nain pari rengasta melko purkukunnossa. Ruotsalaismies oli myos siella ja hanelta sain vahan selvitysta asiaan. Ensimmainen pysahdyksemme yolla oli johtunut puhjenneesta renkaasta. Toinen (joka oli mennyt multa ohi), oli johtunut keskelle tieta hajonneesta rekasta, joka piti siirtaa. Talla kertaa taas toisesta renkaasta oli hajonnut se rautaosa (vanne?) sisalta, joten miehet yhdistivat aiemmin hajonneen renkaan sisaosaa tahan jonka kumi oli viela ehja. Kaiken kaikkiaan tahan operaatioon meni pari-kolme tuntia.

Paasimme vihdoin liikkeelle ja ajettuamme viitisen minuuttia pysahdyimme taas ja kuskit menivat aamiaiselle. Jatkoimme ja kilometrin paassa oli Vietnamin raja. Ylitimme sen jalan ja hyppasimme takaisin bussiin. Bussi ei lahtenyt heti kun tyypit taas vahan koputtelivat sen renkaita. Kello oli noin 11.

Vahan matkan paasta meidat pysaytettiin ja jotkut virallisen nakoiset heput tulivat tutkimaan sakkeja ja koputtelemaan renkaita. Tama toistui kahdesti lyhyen ajan sisalla. Lisaksi pysahdyimme taas tekemaan bussille jotain, jolloin se alkoi nykia taaksepain. Hermoni olivat aikalailla riekaleina.

Taas patka ajamista, ja pysahdyimme jalleen. Talla kertaa purkamaan maissilastia. Tarkennettakoon, etta tassa vaiheessa kello oli noin 12.30. Heratessani se oli ehka 7.30. Taman kuluneen viiden tunnin aikana olimme liikkuneet noin kymmenen kilometria.

Jokainen sakki nostettiin ulos ja punnittiin erikseen. Menin brittipojan kanssa ulos ja joku mies tarjosi meille vihreaa teeta. Siita tuli vahan parempi mieli, ja mietin etta tallaisia tarinoita sita tavallaan haluaa aina matkalta palatessaan kertoa.

Noin tunnin kuluttua jatkoimme matkaa. Taivas oli ollut koko ajan varsin harmaa ja nyt alkoi sataa todella paljon. Kuskit joivat kaljaa enka suuresti nayttinut tasta yhdistelmasta.

Seuraavan parin tunnin aikana pysahdyimme viela pari kertaa purkamaan kuormaa.

Noin viiden maissa nain kyltin, jossa luki Hue 10 km. Hue on kaupunki, josta on viela noin kolmen tunnin matkan paikkaan josta mun oli tarkoitus jatkaa Nha Trangiin. Ajoimme pitkin sateista tieta ja ison pellon vierta, suoraa tieta melko pitkaan, kunnes bussi taas pysahtyi. Kuskit alkoivat riidella keskenaan kovaan aaneen. Jonkin ajan kuluttua bussi alkoi peruuttaa. Tassa kohtaa en enaa tiennyt mita tehda. Nauru ja itku olivat lasna rinnan, seka valtaisa halu puristaa kaikkien paat pieneksi palloksi ja syottaa sioille.

Joten peruutimme tien alkupaahan, jossa miehet heittivat muutaman sakin ulos ja jatkoimme taas eteenpain. Ne sakit siis unohtuivat? No hyva.

Saavuimme vihdoin Hueen, jossa brittipoika jai pois. Myos ruotsalaispariskunta paatti luovuttaa ja koska en halunnut jaada yksin siihen kohtalokkaaseen bussin paatin itsekin hypata ulos. Kello oli noin 18.

Minun matkani ei suinkaan loppunut tahan - kukapa nyt 24 tunnin bussireissun jalkeen kaipaisi suihkua ja sankya. Ajattelin, etta koska olen jo vauhdissa voisin samalla jatkaa jaljella olevan 14 tunnin matkan suoraan Nha Trangiin. Vaan siita ehka ensi kerralla.

Ei puskapissaamista Laosissa

Laos on yksi maailman pommitetuimmista maista. Vietnamin sodan yhteydessa, vuosien 1964 ja 1973 valilla, Yhdysvallat pudotti tanne kaksi miljoonaa tonnia pommeja, iskuja tehtiin 580 344. Pommien arvo valuutassa oli 2,2 miljoonaa dollaria paivassa - yhdeksan vuoden ajan. Arviolta 30 % pommeista jai rajahtamatta, ja edelleen tana paivana maa on pullollaan UXOa (unexploded ordnance). Noin 10 000 ihmista on kuollut astuttuaan tallaiseen rajahtamattomaan pommiin, toiset ovat selvinneet pelkilla raajojen menetyksilla.

Kun tata samaa kamaa kylvetaan tana paivana pitkin Afghanistania ja Irakia, heraa kysymys: Mita ihminen on oppinut? Ei yhtaan mitaan.

Sitten iloisempiin asioihin. Olen (muiden lansimaalaisten tavoin) saanut osakseni kyltymatonta kiinnostusta ja loppumatonta huomiota. Olin tapaamani hollantilaisen Annan kanssa muutama paiva sitten taalla Paksessa nauttimassa paikallisesta yrttihoyrysaunasta ja hieronnasta. Paikan hierojakunta kehui meita vuolain sanoin ("You so beautiful"). Sitten ne osoitti meidan naamoja ja nautti peukkuja, jonka jalkeen itseaan ja irvistivat.

Noin viikko sitten istuessani ravintolassa viereisen poydan lankkarimies (joka asuu taalla) tulkkasi mulle tarjoilijoiden keskustelua. He puhuivat siita, kuinka kaunis olen, koska en ole kovin hoikka, kun he taas ovat liian laihoja. Mitapa naihin kohteliaisuuksiin nyt sitten sanoisi? Taitanee menna samaan luokkaan kuin ilmeisesti kohteliaisuudeksi tarkoitettu kommentti Intiassa: "You're white like a chicken".

Vietin eilisen paivan ja yhden yon Tadlo -nimisessa pienen pienessa kylassa, jonka ymparilla oli valtavasti vesiputouksia. Se oli hienoa. Bussimatka sinne taittui maailman onnettomimmalla bussilla, joka kulki korkeintaan 40 km tunnissa. Jostain kumman syysta kuski kaanteli bussin rattia tauotta, valilla jopa 180, astetta, mutta pyorat eivat liikkuneet. Ma en tajuu.

Tadlo oli sievan. Patikoidessamme pienia polkuja pitkin en voinut olla muistamatta UXO-varoituksia, seka aiemmin nakemiamme (liiskaantuneita, onneksi) skorpioneja. Kun viela otetaan huomioon tieta miinoittaneet norsunkakat (sinne tehtiin norsuratsastusreissuja), kavely meni pitkalti maata tuijottaessa. Vaan hieno reissu, kuitenkin.

Tarpoessani tanaan parin kilometrin matkan tien varteen, josta bussi takaisin Pakseen menee, sain jalleen peraani vilkuttavia lapsia ja monia kummastelevia katseita. Hypatessani bussirotiskoon takaovesta puoli bussia paikallisia kaantyi tuijottamaan. Suurin osa antoi pian periksi, mutta eras arviolta teini-ikainen tytto piti silmansa tiukasti lukittuna minussa. Jonkun ajan kuluttua yritin hieman vaivaantuneena katsoa takaisin ja hymyilla, mutta tytto jatkoi tuijottamista ilmekaan varahtamatta.

Sitten hieman tulevasta. Tanaan kello 19 hyppaan bussiin, jonka maaranpaa on Danang, Vietnam. Aikataulun mukaan matkan kesto on 18 tuntia, mutta en olisi niin optimistinen. Jos 22 tunnissa selvitaan, olen iloinen. Danangista olisi tarkoitus jatkaa Nha Trangiin sukeltamaan (jos saa sallii) heti kun vain kykenen.

Don Det

Olen nyt viettanyt viitisen paivaa taalla Don Detin saarella, Etela-Laosissa. Sahkojen suhteen asia oli juuri niinkuin minulle oli kerrottu: generaattorit paukkaavat paalle noin kello kuuden maissa illalla ja sammuvat yhdeltatoista. Ravintoloilla ja joillain nettikahviloilla sahkoa on koko paivan. Niin, netti siis tosiaan toimii taalla, vaikkakin raivottavan hitaasti.

Mulla on oma pieni maja, jossa on terassi ja oma riippumatto, Mekong-joen rannalla. Siina olen nama paivat maannut, lukien. Aina valilla on taytynyt nousta syomaan tahi vessaan, mutta juuri muuta en ole tehnyt. Yhtena paivana olin lillumassa traktorin sisakumilla hiljalleen jokea alas - vene vei meidat kuutisen kilometria ylajuoksuun josta sitten kelluimme takaisin. Toisena paivana olin veneretkella ympariinsa ja aina valilla pysahdyttiin uimaan tassa ruskeassa Mekongin vedessa.

Mun takapihalla on ainakin kanoja, kukkoja, lehma, vasikka ja joku joka on ehka puhveli. Sitten taalla on paljon kissoja ja koiria, seka erinaisia muita lintuja, jotkut on ainakin ehka ankkoja. Koska talot on rakennettu sellaisille isoille puutolpille, munkin kampan alle mahtuu hienosti. Eli joka aamu olen herannyt kuuden maissa siihen, kun kukko tai kaksi ryhtyvat kiekumaan taloni alla.

Huomenna lahden taalta takaisin Pakseen. Seuraava maaranpaa on Vietnam ja Nha Trang, jossa olisi nyt tarkoitus paasta sukeltamaan. Jos saat talla kertaa sallivat. Sita ennen teen ehka viela paivan tai parin reissun Bolaven Plateauhun (tjsp.), jossa on kuulemma hienoja vesiputouksia.

Eipa muuta talla eraa.

Hyvaa isanpaivaa!

-kert unohdin itse paivana. Hyva isa, hyvin sa vedat!

Sitten vahan siita mita seuraavaksi. Eli kohta hyppaan yojunaan joka mene Ubon-johonkin, se on kaupunki Thaimaassa lahella Laosin rajaa. Sitten aamulla rajan yli ja suorinta tieta Si Phan Donille (4000 saarta suomeksi). Se on saarirykelma etelaisessa Laosissa, Mekongin varrella lahella Kambodzan rajaa.

Tarkoitus olisi menna Don Detin saarelle, josta olen kuullut hyvaa. Siella on reppureissaajia, eli ei mikaan taysin koskematon paikka, mutta jos totta puhutaan niin en ma nyt iiiihan yksin halua olla. Pitaisi kuitenkin olla aika rauhallista. Kuulin, etta siella olisi sahkoa vain n. ilta kuudesta ilta yhteentoista. En sitten tieda kuinka vanhaa tietoa se on. Oli miten oli, tarkoitus olisi maata riippumatossa, ehka hieman kelluskella Mekongissa ja lukea kirjoja. En ihan tieda kuinka kauan oikeasti maltan olla tekemematta mitaan, mutta ainakin teoriassa se kuulostaa hyvalta idealta. Ja kai sielta sitten voi vuokrata polkupyoran ja sotkea johonkin.

Laosin nettiyhteydet ovat kuulemma onnettomat, tai sitten niita ei ole, joten en siis paivita tanne mitaan ihan lahitulevaisuudessa. Luullakseni.

Juttuja-

-jotka olen ihan kokonaan unohtanut mainita:

Taalla on vuosi 2552. Se on jannaa. Kaikissa turistijutuissa kylla lukee 2009 tai 2552/2009, mutta ihan joka paikassa sita ei ole vaihdettu. Kavin temppelissa, josta kerrottiin etta se on rakennettu jo joskus 2050. Olin hetken sangen hamillani.

Annan kanssa paasimme Bulgaria-Romania -matkalla tarinankerronnan makuun. Joten taytyyhan tuota hienoa perinnetta pitaa ylla. Ja ketkas yleensa ovatkaan antoisampaa yleisoa aloittelevalle satutadille kuin amerikkalaiset. Poytaamme Chiang Maissa istui eras amerikkalainen heppu, joka kuullessaan mun olevan suomesta kehui vuolaasti meidan hienoja vuonojamme. Varoen vihjasin, etta "ei, nyt puhut Norjasta". Vaan eivatko kaikki Skandinavian maat ole kokolailla sama asia, pohti ystavamme siihen. No, tottahan toki ovat, kerroin. Itseasiassa varsinaisia valtiorajoja ei ole, meita erottaa vain eri uskonnot. Ja hieman eri elinkeinot, jatkoin. Esim: Suomessa kasvatetaan jaakarhuja. Ei tosin siella, mista mina tulen, Etela-Suomesta, mutta pohjoisessa. Nailla jaakarhufarmeilla karhuja lypsetaan ja jaakarhun maito onkin kallista herkkua meilla suomessa. "Eiko se ole kamalan vaarallista?", paivitteli setamies. Voi on, kerroin. Se onkin hyvin arvostettu ammatti, lisasin viela. Tassa kohtaa Sandra ja Fiachra nauroivat partaansa niin kovaa etta itkivat. Ahhahaa, se oli lystia.

Sitten viela: eilen soin heinasirkkoja. Ne olivat oikeastaan aika hyvia.

Ja: kamera toimii taas. Se kai lepasi? Joku israelilainen tyyppi mun guesthousessa halusi katsoa sita ja se vaan meni paalle. Valittua kansaa totisesti, sano.

Olen nyt Bangkokissa ja seuraavaksi jatkanen Laosiin. Tarkoitus oli menna Koh Taolle, mutta ilma estaa. Yritan paasta sukeltamaan viela joko Vietnamissa (menisin sinne ennen tapaamista Swatin kanssa), tai sitten vaan joku paivan koesukellus Kambodzassa, ettei muun koorin tarvitse odottaa mua neljaa paivaa.

Heippahei.

Skootteri

Ihan pikainen paivitys: opin ajamaan skootteria oikein hienosti, joten ajeltiin koko paiva ympariinsa. Aamulla ensin yksi heppu meidan guesthouselta antoi mun opetella sen skootterilla, ja sitten kun olin varma etta oppisin, hain oman. Ensin vahan aikaa ympari kylaa, sitten vahan kauemmas. Kaytiin kuumavesilahteella (kuin olisi ollut kylvyssa! tosin alkupaassa lampoa oli 80C), kanjonin huipulla ja vesiputouksella. Ja olen ihan hengissa. Elakoon!!!

Niin ja eilen illalla thai-nyrkkeilya. Se oli aika siistia, yllatyksekseni.

Festareita, ruokaa ja irlantilaisia

Jaa etta mihinkohan sitten jain viimeksi? Kaiketi olin matkalla Chiang Maihin. Sehan oli kertakaikkiaan hieno paikka, jotain tsiljardi temppelia. Kaiken hyvan lisaksi meneillaan oli Loy Krathong -festivaali siella oloni aikoihin.

Festarit liittyvat ilmeisesti Siddharta Gautamaan seka sadekauden paattymiseen. Iltaisin tyypit lahetti ilmaan sellaisia valkoisia paperisia lampunvarjostimen nakoisia juttuja, jonka alle laitetaan tuli ja sitten se nousee ilmaan. En yksinkertaisesti osaa kuvailla miten uskomattomalta nayttaa, kun musta yotaivas on taynna leijuvia tulipalloja. Niita nousi jatkuvasti ilmaan joka puolilta kaupunkia, joten se oli enemman valopalloja kun olen nahnyt kirkkaimmalla tahtitaivaallakaan. Myos mina ostin yhden ja lahetin sen ilmaan. Niihin sai kirjoittaa juttuja joten kirjoitin omaani Martti Palo isan viikko sitten kuolleen veljen muistoksi (lupasin tehda jotain, isa. Se oli hyva juttu).

Eilen oli paatapahtuma, jolloin jokeen laskettiin koreja joissa oli kynttiloita, suitsukkeita, kukkia ja mahdollisesti muuta salaa. Tarkoitus on kai kiittaa jokea sateesta (mun mielesta sen tyontaminen tayteen tavaraa on vahan kyseenalainen tapa, mutta mitapa mina tiedan) seka luopua negatiivisista tuntemuksista. Lisaksi kaikkina paivina jengi ampua holtittomina ympariinsa ilotulitteita, papaatteja ja sen sellaista. Varsinkin joenvarsitapahtumassa aloin olla hieman kauhuissani joka puolelta ympariinsa sinkoilevia asioita. Juhlat alkoivat sunnuntaina ja jatkuvat viela tiistaihin tai keskiviikkoon.

Olen huomannut, etta ihmisiin taytyy oppia tutustumaan. Elika siis paasta yli sen tunteen ettei kehtaa menna puhumaan tuntemattomille. Mun guesthouse Chiang Maissa oli aivan mahtava (ja halpa, huone maksoi vaan 120 bahtia/yo, eli vahan yli 2e), ja pullollaan kaikkia kivoja tyyppeja - enimmakseen irkkuja ja englantilaisia. Joten tuppauduin taman yhden irkkuporukan seuraan ja meilla oli oikein hauskat nelja paivaa. Porukka koostui Sandrasta ja Davesta (pariskunta), Mikesta ja Fiachrasta (kaksi maailman hassuinta heppua joiden puhetta oli hetkittain hankala ymmartaa) seka Petesta (takkupainen poika joka pelkasi kuollakseen ilotulitteita), seka erinaisista muista seilaajista. Ja hitto soikoon nuo irlantilaiset joivat olutta. Tanaan lahtiessani aamulla kymmenelta tanne Paihin, missa nyt olen, Mike ja Fiachra istuivat guesthousen terassilla, olivat palanneet baarista puoli tuntia aiemmin. Tuli kiistatta mieleen Merri ja Pippin. Itse olen pyrkinyt ottamaan vahan iisimmin, mutta kaipa jonkinlaista kaljamahaa olen saanut kasvatettua.

Sunnuntaina olin thai-ruoanlaittokurssilla. Se oli mahtia. Meita oli yhdeksan ja jokainen valitsi seitsemasta eri kategoriasta yhden kustakin, eli teki siis seitseman ruokaa. Esim. yksi alkupala, yksi keitto, yksi currytahna (vaihtoehtoja vihrea, panang, punainen jne). Ja koska meita oli sen verran monta, kaikki vaihtoehdot tuli tehtya joten nyt olen nahnyt miten niitakin joita en itse valmistanut tehdaan.

Talla hetkella olen Paissa, hieman Chiang Maista pohjoiseen (tai ehka luoteeseen?). Tama on tallainen pieni hippila, ehdottomasti turisti-mesta, mutta sellainen hippi-turisti. Joten taalla on paljon bambumajoja joissa asua ja erilaisia aktiviteetteja. Lahistoilla on vesiputouksia ja kuumavesilahteita. Tulin tanne aamupaivalla ja Sandra ja Dave juuri hetki sitten. Taalla mun olisi tarkoitus opetella ajamaan skootterilla, koska liikennetta ei juuri ole - lukuunottamatta turisteja skoottereillaan - joten se on turvallista. Lisaksi mihinkaan nahtavyyksille ei oikein paase muuten. Isa ja aiti: olen varovainen ja kaytan kyparaa.

Ai niin viela, kuvia ei ole vielakaan tulossa, koska n. kaksi viikkoa vanha kamerani lakkasi toimimasta taysin omasta tahdostaan. Paskan moivat. Katsotaan jos saisin sen vaikka korjattua jossain. Taalta perjantaina yojunalla takaisin Bangkokiin ja sitten Koh Taolle (tms.).